Blogit

DISCOILUA JA RUTTAANTUNUTTA AUTONPELTIÄ

31.1.2014 11:07:22

Sunnuntai on lepopäivä. Kesken aamukahvin iskee polttava tarve kirjoittaa viikostani. Kirjoitan ja itken välillä. On vain hyväksyttävä tapahtunut, iloittava hyvistä asioista ja annettava tuskaisten muistojen haalistua.

Aamupäivä on maanantaiaamuksi ihmeen rauhallinen. Iltapäivällä puhelin alkaa soida ja joudun lupaamaan, että otan yhden asiakkaan vastaan illalla, koska iltapäivälle on varattuna perunkirjoitus. Katalla olisi uimatreenit illalla. En nyt itse pääsekään mukaan uimaan. Liikunta jää työkiireiden takia aivan liian vähälle.

Tiistaina asiakas käy, mutta muuten päivä on rauhallinen ja pystyn keskittymään paperihommiin. Teen lapsille ruokaa ja käytän Kataa ratsastustunnilla. Ilma on mukava ja ehdin itsekin käymään lenkillä Kataa odottaessani.

Keskiviikkona Katalla on koulullaan disko. 11-vuotias on innoissaan ja kyselee kuka laittaisi hänelle tukan kauniisti. Minä en ainakaan osaa; senhän näkee jo meikäläisen tukkapehkosta. Kampaajaopiskelijasisar Kati tulee koulustaan viiden maissa ja laittaa tukan letille. Olen illan kokouksessa enkä ehdi viemään lasta koululle. Onneksi Kata pääse kaverinsa äidin kyydillä.

Torstai on tiukka päivä kotitoimistossani. Puhelimet soivat ja asiakkaita käy. En ehdi keksimään mitään uutta ruokaa. Lapset saavat syödä eilisiä tähteitä. Minun on mentävä iltapäivällä terveyskeskuksen vuodeosastolle tapaamaan erästä vanhusasiakasta. Siellä ei saa olla kiire vaan pitää rauhoittua. Vanhus on virkeä vaikka on käynyt läpi kesällä vaikean leikkauksen. Vanhuksen tytär hoivaa äitiään.  Mietin, että mitenkähän oma vanhuuteni sujuu. Kukahan minua hoivaa?

Kello on 7 aamulla perjantaina. Olen vielä unessa. Ovikello soi oudosti. Jospa se on Kati, joka on tulossa poikaystävänsä luota ja lähtemässä kouluun. Menen avaamaan. Siellä on Katin koulukaveri, joka kertoo, että Kati on joutunut auto-onnettomuuteen. Hän oli soittanut ja itkenyt puhelimessa. Kati ei ollut saanut minuun yhteyttä, koska kännykkäni oli kiinni. Koulukaveri oli yrittänyt sen jälkeen monta kertaa soittaa Katin puhelimeen turhaan.  Alan täristä. Vetäisen äkkiä jotain vaatetta yöpukuni päälle ja lähden ajamaan kohti onnettomuustietä. Katin kännykkä ei vastaa. Tajuan soittaa Katin poikaystävälle, joka kertoo, että Kati on nyt heillä. Kati itkee puhelimessa, mutta kertoo, ettei häneen sattunut. Ajan onnettomuuspaikan ohi. Auto makaa metsässä matkustajanpuoleisella kyljellään koivunrunkoa vasten. Tapaan Katin ja yritän pysyä rauhallisena. En soimaa vaikka keljuttaakin, sillä tajuan, että Kati olisi voinut tuossa rytäkässä loukkaantua pahemmin. Päivä menee selvitellessä asioita vakuutusyhtiön, poliisin, hinausyrittäjän ja autokorjaamon kanssa. Käytän Katia varmuuden varalta lääkärissä. Autokorjaamolta soitetaan, että auto menee lunastukseen.  Kun illalla lopulta pääsen sänkyyn, purskahdan itkuun.

Lähden lauantaina aamukuuden junalla kohti Helsinkiä Vesaisten valtuuskunnan kokoukseen. Menomatka menee vielä tokkurassa eilisiä tapahtumia muistellen. Helsingissä on kaunis päivä ja vesaiset iloisella mielellä. Virkistyn ja elämä alkaa voittaa.

Sunnuntai on lepopäivä. Kesken aamukahvin iskee polttava tarve kirjoittaa viikostani. Kirjoitan ja itken välillä. On vain hyväksyttävä tapahtunut, iloittava hyvistä asioista ja annettava tuskaisten muistojen haalistua.

Vesaisten Keskusliiton hallituksen jäsen Pirjo Laukkanen