Ruotsalaisen salibandypojan tapaus oli uutisankka, monen väärinkäsityksen summa – onneksi!
Uutisoidussa tarinassa kymmenvuotiaan pojan joukkue oli hävinnyt, pojan isän mielestä poika oli pelannut niin surkeasti, että sai siitä hyvästä kävellä kotiin, matkaa oli parikymmentä kilometriä. Poika löytyi hallin ulkopuolelta peliasussaan, itkuisena ja kylmissään. Isää ei näkynyt missään. Tosiasiassa poika oli itse suutuspäissään sanonut kävelevänsä kotiin ja painunut pelivehkeissään pihalle. Isä odotti hallin toisella puolella autossa, mutta poikaa ei kuulunut. Joukkueen huoltaja oli sillä välin löytänyt pojan pihalta, ymmärtänyt itkuisen nappulan selityksen väärin ja kuskannut kaverin kotiinsa.
Ruotsissa ja Suomessa tuhannet ja tuhannet vanhemmat reagoivat uutiseen voimakkaasti. Niin minäkin. Olin valmis tuomitsemaan isän ankariin rangaistuksiin. Urheilukenttien laidoilla saa kuulla ja kokea käsittämättömiä asioita, fasistista salibandyisää ei tarvinnut kuvitella, hänet suorastaan näki edessään karjumassa pojalleen. Aikoinaan oman poikani futismatseissa jouduin usein kuulemaan erään äidin vakihuudon joukkueellemme: ”Tappakaa ne!”
60 % suomalaisista lapsiperheistä voi hyvin. Loppu 40 % jakaantuu kahtia siten, että toinen viidennes koostuu perheistä, joissa on sosiaalisia ongelmia; työttömyyttä, köyhyyttä, alkoholi- tai mielenterveysongelmia ja toinen viidennes perheistä, joilla menee taloudellisesti hyvin, mutta joissa lasten kasvatus on ns. ulkoistettu kouluille ja urheiluseuroille, vanhempien uraorientoitumisen vuoksi. Juuri näissä viimeksi mainituissa perheissä lapsille asetetaan kohtuuttomia menestymisen vaatimuksia. Lapset ovat vanhempiensa egon jatkeita, heidät tungetaan harrastusten temppurataan, jossa pitää pärjätä ja jossa leikit on kielletty. Lapsen kehityksen kannalta tällainen kasvatus on tuhoisaa. Hänen luontainen uteliaisuutensa ja luova ajattelunsa katoavat, edessä häämöttää tunteilta amputoitu aikuisuus.
Suomessa on viimeisen vuoden aikana tapahtunut kuusi perhetragediaa, joissa isä on tappanut perheensä ja sen jälkeen itsensä, joissain tapauksissa itsemurha ei ole enää onnistunut. Tällaisia tilastoja ei hyvinvointiyhteiskunta voi sallia. Viime vuoden vaaleissa keskustan yksi oikeutettu teema oli perheministerin vaatimus. Tähän ei nykyhallituksessa nähty tarvetta. Kuinka monta tuhottua lapsen elämää me vielä sallimme, ennen kuin perhepolitiikkaan tulee todellista muutosta? |